Aloitin roller derbyn pari vuotta sitten ja laji imaisi kerralla mukaansa. Aloitin harrastamisen toiveena päästä luistelemaan, liikkumaan enemmän ja tutustumaan uusiin ihmisiin. Kaikki näistä toiveista toteutuivat. Aivan huomaamatta tämä laji on kuitenkin opettanut minulle myös jotain todella tärkeää itsestäni ja sen hyödyt yltävät pitkälle derbykentän ulkopuolellekin.
Minulla on pitkään ollut vahva tarve miellyttää muita. Ennen derby-harrastuksen aloittamista olin ajan kanssa muovannut oman persoonani sellaiseen muotoon, että se olisi mahdollisimman helppo sovittaa mahdollisimman moneen tilanteeseen. Toisin sanottuna olin hionut itseni niin neutraaliksi ettei kenelläkään olisi syytä pahastua minusta. Pääasiana oli myötäillä ja mukailla ympäristöä jopa omien näkemysteni kustannuksella. Ajan kanssa ne omat piirteet sitten jopa vähän unohtuivat ja neutraalius tuli automaatilla. Näytin itsestäni murto-osan ja kaikki muu oli jossain piilossa. Olin suojassa muiden harmistukselta, mutta en ollut oma itseni eikä se tuntunut hyvältä.
Jossain vaiheessa sitten kuitenkin heräsi ajatus, että pitäisi ehkä olla suoremmin ja rehellisemmin oma itsensä. Tuoda oikeasti esiin sitä kuka olen, mitä ajattelen, miltä asiat minun mielessäni näyttävät. Antaa enemmän ja mahdollisesti saada elämästä myös enemmän irti. Pienellä harjoittelulla piilotetut ominaisuudet ja persoonallisuuden osat alkoivat muistumaan melko helposti mieleen, mutta pelko muiden mielipiteistä ei pitkän ajan piilottelun jälkeen ollut hävinnyt mihinkään eikä myöskään tarve olla alati mieluisa ja miellyttävä.
Tässä kohtaa kuvioon tuli mukaan roller derby. Laji, joka haastoi minut olemaan oma itseni koko keholla. Aloitin harrastamisen samalla miellyttävyyden mentaliteetilla, jolla toimin kaikissa tilanteissa. Olin neutraali, hajuton, väritön ja mauton. Pyrin pitämään ilmeeni aina tyynenä, pyysin anteeksi jos olin radalla jonkun edessä ja tein itsestäni pienen. Arvatenkin kävi hyvin äkkiä selväksi ettei tällainen toimisi derbyssä alkuunkaan. Kentällä mähistessä ei ollut enää aikaa tai jaksamista ylianalysoida ja säädellä omaa ulosantia täydellisesti, joten oli pakko uskaltaa antaa itseni olla enemmän näkyvissä.
Aloin ottamaan enemmän tilaa. Otin tavoitteeksi olla radalla enemmän muiden edessä, lopetin ilmeideni jatkuvan monitoroinnin, en välittömästi väistänyt ja antanut periksi haasteiden edessä. Alkuun se tuntui kamalalta. Ärisin ja murisin naama kurtussa, menin väärien ihmisten eteen kentällä, lensin kaikkilla mahdollisilla tavoilla ympäri, kun en vielä pystynyt pitämään omaa tilaani. Koin itseni hankalaksi, monella tapaa ”hiomattomaksi” ja täydeksi vastakohdaksi siitä, mihin olin tottunut. Tuttu pelko, että jossain kohtaa jokin tekemisessäni ja olemisessani olisi ”väärin” eikä sopisi mukaan, nosti päätään odottaen. Mutta sinne se on saanut jäädä odottamaan.
Kaikelle toikkaroinnilleni oli paikka. Sain tuoda esiin ne rosoisimmatkin puolet persoonastani ja huomata, että ärtymyksen sijaan niihin reagoitiin jopa huvittuneesti. Missään kohtaa ei tuntunut, että olisin liikaa – päin vastoin. Tunsin, että minun piti kaivaa itsestäni enemmän esiin. Tunsin, että minulla on tilaa vahvistua ja kasvaa entisestäni. Haluan edelleen antaa itsestäni enemmän, koska nyt tunnen olevani itseni enemmän ja vapaammin kuin koskaan.
Löysin tämän vahvuuden itsestäni ensin roller derby treeneissä ja pelikentällä. Olen kuitenkin oppinut arvostamaan näitä puolia itsessäni myös muualla. Tiedän nyt, että minulla on kyky pitää puoleni. Tunnen ylpeyttä siitä, miten ”hankala ja röyhkeä” osaan olla. En järkyty, vaikka en aina näyttäisi viehkeältä tai edustavalta ja tunnen jollain kierolla tavalla ylpeyttä eteisestä leviävästä treenikassin lemusta. Se on osa minua ja se tuntuu hyvältä.
– Chicken Cage of Terror #42